Elämää koronan varjossa!
Olimme lähdössä Almerimarista tiistaina 10.3.2020 ja ehdimme edetä tunnin verran itään, kun huomasimme, että veneeseen tulee liikaa vettä. Eikun ympäri ja takaisin Almerimariin. Vika löytyi nopeasti (saimme paljon apuja muilta veneilijöiltä), mutta ongelman ratkaisu olikin vaikeampi. Propeller shaft siis oli liukunut pois paikoiltaan ja vettä pääsi tulemaan sisään. Tarvitsimme 4 pikkuruista ruuvia, joita oli mahdoton löytää mistään. Loppujen lopuksi saimme ne tilattua Barcelonasta pikakuljetuksella ja ruuvit saapuivat torstaina 12.3. aamusta. Asennukset, tulppa pois veden alta (Ladyn kippari Niklas oli koko ajan meitä auttamassa ja hoiti myöskin sukellukset) ja olimme uudelleen valmiita matkaan.
Kävimme torstaina maksamassa satamamaksun (3 vrk) ja toimistoon oli ilmestynyt uusi ”coronapöytä”. Marinerotkin vielä naureskelivat sille, että näin on ohjeistus. Ihmiset pysyvät kauempana. Ja että varmaan pian sulkevat koko toimiston. Miten totta se olikaan, vaan sitä ei vielä tuolloin tiedetty. Tehtiin torstaina vielä pari ylimääräistä pientä kauppakeikkaa ja uusi lähtö perjantaina aamusta. Päätettiin jo torstaina eristää itsemme, joten emme menneet enää baareihin heilumaan, vaikka torstaina olisi siis ollut skandinaavimiitti ja mcgovens jamit sen jälkeen.
Kun perjantaina startattiin klo 7.00, ei kukaan ollut ”hurraamassa” meidän lähtöä, kuten edellisen kerran, kun startattiin. Etenimme päivän aikana n. 48 mileä, päädyimme pieneen Cala de San Pedron lahukkaan. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa viikonlopun aikana kohti Cartagenaa. Perjantaina ystävät Almerimarista laittoivat viestiä, että ”Murcia sulkee aluetta”. Joten jäätiin sitten pohdiskelemaan jatkoa. Illalla vielä nautiskeltiin ”uudesta vapaudesta” ja kilisteltiin skumppat.
Lauantaina tuli aamulla uutisia, että Espanjassa alkaa maanantaina lockdown. Tuolloin ajattelimme vielä ennättävämme Cartagenaan. Vaan iltapäivällä tuli tieto, että lockdown on jo voimassa. Se siitä!
Espanjassa lockdown siis sulki kaiken kerralla. Kaikki turha liikkuminen kodin ulkopuolella oli kiellettyä. Vain yksi perheestä sai käydä kaupassa ja asioida sai vain lähikaupassa, turvaetäisyys muihin 2m on pidettävä, koiraa sai ulkoiluttaa vain yksi ihminen ja se oli tehtävä kodin lähellä, autossa sai olla vain yksi ihminen ja jos joutui viemään esim. toisen lääkäriin tms., niin hänen oli istuttava takapenkillä pelkääjän takana olevalla paikalla jne. Kaikkeen liikkumiseen tuli olla syy ja jos ei ollut selitykset kunnossa, napsahtaa sakko 100-60.000e. Eli näitä sääntöjä siis kannatti noudattaa?
Me olimme keskellä ei mitään ”omassa karanteenissa” ilman tietoa, mitä pitäisi tehdä, mitä saadaan tehdä, minne saadaan mennä jne. Olimme pari päivää tässä ensimmäisessä lahukassa hauskan hippikylän edessä ja maanantaina sitten jatkoimme matkaa ylöspäin seuraavaan suojaisaksi katsomaamme lahdukkaan, Aguillasin viereen – Calabardinan eteen, koska kelit olivat huononemassa. Halusimme hieman enemmän suojaa.. Täällä vietimme viikon verran. Kylä oli täysin kuollut, eli näimme ehkä 5-10 ihmistä päivässä, ei mitään muuta. Jaa, niin, poliisiauto kävi rannassa meidän edessä päivittäin ja napsi meistä valokuvia. Miksi?
Kävimme kaupassa lauantaina 21.3. Jännittävää. Koska vain yksi ihminen saa mennä kauppaan, me päätimme, että se on Pekka. Pekka osaa muutaman sanan espanjaa ja hän nyt on aiemminkin vastannut meidän perheen ruokaostoksista. Joten kumppari veteen, perämoottori kyytiin, bensakanisteri kumppariin, pellarit päälle, turvavarustus (ei voi tietää mitä kaupassa vaaditaan, joten varuilta mukaan puhtaat hanskat ja puffi), kirjoitettiin paperille selvitys miksi ollaan liikkeellä, rahat + henkari ja reppu+kassit kyytiin. Myös roskat vietiin pois samalla kertaa. Käsien pesu ennen ja jälkeen, vaatteiden vaihto takaisin tullessa ja suihku vielä päälle. Kaupassa oli samanaikaisesti vain ehkä 3 muuta henkilöä, joten hiljainen on kylä. Yksi vanhempi mies oli kovin pelokkaan näköinen asioidessaan kaupassa. Saimme jotakin elintarvikkeita, vaikkakin kaupoissa on aika paljon tyhjiä hyllyjä.
Sunnuntaina matka jatkui, koska mielestämme Calabardinan edusta ei ollut riittävän suojainen tuleville tuulille. Siirryimme Mazarronin ohi seuraavaan lahukkaan La Azohian edustalle. Tuulet olivat enimmäkseen koillisesta ja ma-ti oli luvattu varsinaista myräkkää. Ja myräkkää sieltä tulikin! Tuuli alkoi kiihtyä maanantaina iltapäivästä iltaa kohden. Yöllä saimme nukuttua pari tuntia klo 00-02, sitten alkoi ukkonen. Eli yön ohjelmana oli seurata Blitzordung sivustolta miten lähelle salamat iskivät ja pari kertaa osui kyllä turhankin lähelle. Sen lisäksi satoi kaatamalla ja tuulen puuskat olivat hurjia. Aamulla n. klo 6-8 oli hetken aikaa hieman rauhallisempaa ja sen jälkeen tuuli alkoi sitten koko voimalla! Puuskat olivat yli 25ms. Koko päivän mietittiin, että pysytäänkö me paikoilla, pitääkö ankkuri, kestääkö vene jne. Kumppari meinasi lähteä liikkeelle kannelta ja kontattiin laittamaan sitä paremmin kiinni. Meidän sitlootan katos irtosi ja biminikin näytti siltä että lähtee lentoon. Kaikki pois. Samoin lippu. Illalla tuuli alkoi vähitellen hieman hellittää ja seuraava yö pystyttiin sitten jälleen nukkumaan.
Tämä muuten oli kovin sade, mitä alueella oli ollut aikoihin. Yleensä vastaavia myrskyjä ei ole koskaan keväisin. Oli tulvia ja mutavyöryjä. Myös merivesi muuttui oudon vaaleaksi, maidon väriseksi kun mutaa valui vuorilta alas.
Keskiviikkona tuuli kääntyi lounaaseen, mikä toki oli tiedossa. Ajateltiin kuitenkin, että tämä ”kevyt tuuli” kestetään, vaikka meillä oli lounaaseen pelkkää avomerta. Aamu ja aamupäivä oli vielä oikein mukavaa. Otettiin myös testiin meidän uusi vesikone ja saatiinkin 1,5 tankillista ihanaa tuoretta ja puhdasta vettä.
Mutta… kuten veneilijät tietävät, tuuli ei ole SE ongelma, vaan se, että se tuulee niin kaukaa ja aallokko ehtii kehittyä mahtavaksi. Ja yöllä tuuli sitten hyytyi, mutta maininki eli svelli jäi. Ja vene alkoi puolen yön jälkeen heijaamaan, enemmän ja enemmän ja aamulla klo 6 Pekka päätti, että nyt riittää, siirrytään niemen toiselle puolelle. No, ei siirrytty, meidän ankkuri ei nimittäin noussut ylös. Ei vaikka miten yritettiin. Joten päädyttiin toisenlaiseen ratkaisuun: laitettiin toinen ankkuri perästä siten, että se pitää meidän keulaa aaltoon. Ensin vietiin ankkuri koneella peruttamalla ja saatiinkin vene kiristettyä hyvään kulmaan aaltoihin nähden. Mutta jossakin vaiheessa svellin suunta vaihtui ja sitten laitettiin kumppari vesille, käytiin nostamassa ankkuri ja siirrettiin se toiseen kohtaan. Tällä mentiin sitten koko päivä. Voin kertoa, että tuossa mainingissa mikään toiminta veneessä ei ole helppoa. Koko ajan meinaat singahtaa laidan yli ja esim. kumpparin lasku ja nosto on varsinaista trapetsitaidetta!
Torstaina iltapäivällä tuuli alkoi -jälleen- puhaltaa koillisesta. Odotimme ilta yhdeksään, jolloin totesimme, että maininki on pienentynyt riittävästi ja laskimme peräköyden ”vapaaksi” ja siirsimme myös sen keulaan. Nyt siis oltiin kahdella keula-ankkurilla ja tosi väsyneenä siirryimme punkkaan ja nukuttiin pitkä yö.
Perjantaina oli kauppapäivä, jälleen kumppari vesille jne jne – kaupassakäynti ei ole kovin nopeaa ja näppärää, vaan se vie aina aikaa – ja Pekka käveli kaupalle n, 1,5 km/suunta. Tällä kertaa poliisit pysäyttivät heti alkumatkasta, mutta selitykset kelpasivat. Tuula nökötti kumpparissa, pari kertaa kävi poliisit rannassa katselemassa, mutta eivät tulleet mitään kyselemään. Siltikin kumpparissa oli aikalailla paniikkia ilmassa.
Lauantaina (28.3.) oli tarkoitus tehdä sukellus ankkurille, mutta päätettiin vielä kerran yrittää yhteisvoimin ankkuria ylös. Ja -kas- se sieltä sitten nousikin. Toinenkin ankkuri myös ylös ja sitten meidän Rocna uudelleen pohjaan. Se oli vain kaivautunut niin syvälle sileään hiekkaan kovan myräkän aikana, että vaati hieman extra ponnistusta saada ankkuri ylös. Nyt sitten tiedetään tämäkin?! Meidän ankkuri pitää liian hyvin?
La Azohian kylä on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin Calabardina. Täällä liikkuu ihmisiä, välillä iltaisin musiikki pauhaa. Kalastajat tulevat ja menevät merelle. Mielestämme ihan kaikkia rajoituksia ei noudateta kirjallisesti, välillä on pienimuotoisia ”kokoontumisia”. Näimme rannalla muutaman kerran salakalastajan (virvelöimässä). Kun poliisi lähestyi, hän piilotteli puskien ja kallioiden takana. Yhden kerran jäi nalkkiin, kun mereltä kovalla vauhdilla ilmestyi jokin viranomaisalus ja alkoi sitten kaiuttimella jotakin huutelemaan. Mies luikki varusteineen lujaa karkuun talojen väliin eikä häntä sen koommin näkynyt.
Näimme myös vuorilla kävelijöitä pari kertaa – huom! Jos kävelet vuorilla, ja et halua tulla nähdyksi (kuten kukaan ei varmaankaan halua, koska siitä saattaa napsahtaa roima sakko) ei kannata laittaa punaista takkia!
Tuulet olivat olleet koko ajan kohtuu voimakkaita ja suunnat vaihtelivat. Aiheuttaa ikävää vellomista, paikkaa pitaa miettiä ja tarvittaessa vaihdella, mitään yhtä ainoaa suojaisaa paikkaa ei ole meille olemassa. Mutta toista vastaavaa vellomista kuin mikä oli lounaistuulen jälkeen emme halunneet enää kokea. Välillä oli hermo aika kireällä ja kun kuulimme, että Cartagenaan olisi mahdollista päästä sisälle, otimme sinne yhteyttä ja kysyimme asiasta. Kyllä – tervetuloa!
Viimeinen yö ennenkuin siirryimme Cartagenaan, olimme ankkurissa niemen toisella puolella: Las Chapas. Muuten meni hyvin, mutta aamulla alkoi sielläkin heijaaminen. Kävimme snorklaamassa ja putsaamassa veneen kylkiä ennenkuin lähdimme kohti Cartagenaa. Jonne siis saavuimme 30.3., reilu 2 viikkoa siitä, kun lockdown alkoi ja 18 päivää siitä, kun me itse lähdimme liikkeelle Almerimarista.
Polkujuoksua, purjehdusta ja muuta kivaa.. 